Apuvälineet eivät ole mitään arjen luksusta, eikä niitä kukaan huvin vuoksi tai imagosyistä halua käyttöönsä. Kuitenkin yhä useampi apuvälineen tarvitsija törmää sosiaaliviranomaisten mielivaltaan apuvälineiden hakuprosessin yhteydessä. Sen sijaan, että oikeanlaisia apuvälineitä tarjottaisiin niitä tarvitseville, on vammaisten henkilöiden täytettävä hakemus toisensa perään ja avattava tilanteensa yksityiskohtaisesti jokaisen uuden apuvälinehankinnan kohdalla. Apuvälineiden tarvitsijoiden on myös itse selvitettävä, mitä kaikkea on tarjolla ja mihin heillä on oikeus vammaispalvelulain mukaan. Ajatus siitä, että palveluita tarjottaisiin ja sosiaalipalvelut olisivat aidosti yhteistyökumppani hyvinvoinnin rakentamisessa, on valitettavan kaukana todellisuudesta.

Tämän sai kokea espoolainen SMA:ta sairastava aikuinen, jonka sairaus on edennyt ja joka tämän vuoksi tarvitsee nostolaitetta siirtyäkseen paikasta toiseen. Hänelle asennettiin noin vuosi sitten kotiin kattonostin, jonka avulla hän voi siirtyä kotona huoneiden välillä. Koska normaali-ihmiselle on elämää kodin ulkopuolellakin, oli henkilö hakenut sosiaalipalveluista tukea mukana kuljetettavaan henkilönostimeen, jota hän voisi käyttää kaikkialla kodin ulkopuolella: lomamatkoilla, vierailuilla, uimahallissa jne. Henkilönostin lisää turvallisuutta, parantaa sekä avustettavan että avustajien ergonomiaa ja mahdollistaa siirtymisen esimerkiksi pyörätuolista sänkyyn, suihkuun, wc-istuimelle, uima-altaaseen jne.  Nostin mahtuisi henkilön omaan autoon. Hakemus kuitenkin evättiin sillä perusteella, ettei hakija tarvinnut nostinta kotonakaan, vaikka hänelle oli aiemmin asennettu kattonostin kotiin siirtymisiä varten. Päätöksessä perusteluna oli, ettei nostinta myönnetä vain matkatarkoituksiin. Päätös herättää mielikuvan siitä, että vammaispalvelussa ei perehdytä hakijan kokonaistilanteeseen, vaan tartutaan ensimmäiseen asiaan, johon kielteinen päätös voidaan perustaa.  

Helsinkiläisperhe tiedusteli vammaispalvelusta avustusta inva-auton hankkimiseen, tai oikeastaan vastausta siihen, miten hakuprosessi menisi. Vammaispalvelun sosiaalityöntekijä vastasi, että ”voihan sitä hakea, mutta ei tukea myönnetä”. Eli sosiaalityöntekijä käytännössä teki päätöksen ilman taustatietoja tai virallista hakemusta.

Moni SMA:ta sairastava on kohdannut vastaavia epäkohtia asioidessaan vammaispalvelun kanssa. Usein haettua apua myönnetään vasta valituskierroksen, julkisen metelöinnin tai kohtuuttoman pitkän ajan jälkeen. SMA vaikuttaa ihmisen kykyyn liikkua, mutta ei haluun osallistua yhteiskunnan asioihin ja elää täyttä elämää. SMA Finland ry haluaa ilmaista huolensa kaikille vammaispalvelun päätöksentekijöille sekä resursseja suunnitteleville tahoille: jos avun saisi kerralla, ja jos avun tarjoajat paneutuisivat asiakkaidensa yksilöllisiin tarpeisiin, säästyisi paljon aikaa ja resursseja. Jatkuvat valituskierrokset ja lakipykälien tavaaminen on turhauttavaa ja lisää eriarvoisuutta. ­