Tämä teksti on julkaistu aiemmin:

09/08/2017

https://blogit.iltalehti.fi/pia-lemmetty/2017/08/09/onnenmurusia/

Oli viimeinen päivä ennen koulun alkua. Olin tehnyt töitä kotosalla, ja lounasajan koittaessa soitin tyttärelleni:
”Moi, tulisitko kohta syömään, laitoin just spagetit kiehumaan”.
Tyttäreni vastasi kysyen, että ”Joo, onks avocadospagettia?”, johon minä vastasin:
”Ei, vaan tonnikala-katkarapukastiketta, sorry.”
Tyttäreni huokasi kaverilleen todeten: ”No voi ei, mut kai mun silti täytyy mennä!”

Laskin puhelimen kädestäni ja minut valtasi onnen tunne. Se tunne oli niin voimakas, että tunsin sen fyysisenä otteena rintakehässä ja kosteutena silmäkulmassa. Pysähdyin miettimään tätä arkista hetkeä ja kaikkea sitä, mitä se pitikään sisällään.

Kun tyttäreni reilut seitsemän vuotta sitten sai diagnoosin, johon liittyi tieto, ettei hän koskaan tule kävelemään ja että elämä tulee olemaan muutenkin järkyttävän hankalaa, en olisi voinut unelmoida, että se päivä koittaa, jolloin tyttäreni lähtee aamulla kotiovesta itse, sopii tapaamiset kavereidensa kanssa itse – ja mennä viilettää lähialueen koiria ulkoiluttamassa, tuttavia ”vaklaamassa” ja Musical.ly-videoita nauhoittaen siinä, missä kuka tahansa ystävänsäkin.

Kohta puhelinsoiton jälkeen neiti ilmestyi paikalle sähköpyörätuolillaan. Autoin hänet vessaan ja nostin toiseen pyörätuoliin. Puhe kääntyi välittömästi siihen, että pitäisi saada maissitärkkelystä ja liimaa, koska kaikki muutkin tekevät limaa, ”slimeä”, ja se on nyt se kaikkein magein juttu.

Koska kaikki muutkin tekevät. Niinpä! Ja minun tyttöni voi tehdä sitä ihan samaa! Ja mikä parasta, hänellä on tervejalkaisia ystäviä enemmän, kuin minulla ikinä oli ystäviä hänen ikäisenään.

Huomenna hän aloittaa kolmosella uudessa koulussa, ihan tavallisella luokalla, tutun avustajan kera. Tämäkin on asia, joka ei aikaisemmin ollut missään määrin itsestäänselvyys.

Meillä ihmisillä on taipumus alkaa pitää kaikkea itsestäänselvyytenä ja unohtaa, kuinka pienistä asioista onni koostuu.  Kun lapsesi seuraavan kerran soittaa ja kysyy, ”Äiti, monelta meillä on ruoka” niin ole siitä kiitollinen – se sinulle arkipäiväinen puhelu voi olla jollekin vain kaukainen haave!